Tarvitsen lepohetken.
Kun ei yhdeksän tunnin yöunet, ei ruoka, ei edes lempibändin keikka poista tätä tunnetta.
Olen kirjoittanut tusina postausta, poistanut kaikki ennen julkaisua.
En ole lukenut pääsykoekirjaa moneen päivään.
Vaati suuria ponnistuksia soittaa mummoloihin ja toivottaa äitienpäivää.
En löydä sanaa sille, miltä asiat tuntuvat. Tunkkaiselta? Vaikeilta? Ei-miltään?
Tarvitsen taivashetken, sellaisen hetken joka antaa voimia
herätä arkiaamuihin, sellaisen hetken joka
antaa merkityksen muille hetkille
lämpimän muiston ja turvallisuudentunteen.
Nämäkin sanat tuntuvat niin rumilta. Mutta julkaisen nyt. Kuitenkin.
Isä, minua väsyttää
rakastakaa mua, vielä kerran, joku.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
että tahdon oppia tietämään
mitä yritit sanoa
nään jo nyt paljon kauemmas