Kesä meni näin

Tällainen on kuukauden loma:

On hyvää. Pyöräilen Ruissaloon, näen kauan sitten lopettaneen lempibändini soittavan ja otan lävistyksen nenään. Olen Berliinissä, näen dinosauruksien luita ja paljon erilaisia kiviä, uskallan juoda shotteja baarikierroksella ja puhua tuntemattomille. Osallistun polttareihin, ja niiden jälkeen olen enemmän elossa kuin pitkään aikaan. Pyöräilen kaupunkipyörällä mäkeä alas kirjastolta kotiin ennen kuin ukkosmyrsky alkaa, ja kaikki on pienen hetken ihan täydellistä.

Ja on pahaa. Yritän tulla kotiin maailman ihanimmista mutta salaiseen pettymykseen päättyneistä häistä, eksyn bussilla omassa kotikaupungissani ja kun lopulta kompuroin korkokengissä kotiin, istun suihkussa polttavan veden alla ja itken.

Ja sitten on kaikkein tärkeintä, kipeää ja ihanaa. On  se yksi, päivänsäde kultasiipi, joka pyyhkii tylsimmät hetket pois. Se tulee ovelle ja vie meren äärelle, saarille, kahville, jäätelölle, aurinkoon, lampaita katsomaan. Notkuu kanssani päivät, ja illalla, kun paha olo ottaa vallan, se tulee tänne. Istuu sängylle, nojaa lintukuvioiseen tyynyyn ja puhuu kunnes nauran taas. Se ei koskaan jää, koska tämä ei ole sellaista, mutta tiedän, että se tulee uudestaan. Se lupaa, että välittää. Ja sen takia minä kestän loman loppumisen, hämärään toimistoon palaamisen. Me molemmat tiedetään, että joskus toista ihmistä saa tarvita.

Minä tiedän täsmälleen, mikä minun ongelmani on. Koskaan ei riitä se, että on tässä. Koskaan ei riitä se, mitä oikeassa elämässä on.

Mielikuvissani punaisen tuvan pihalla, siinä perunamaan reunalla juoksee kaksi pellavapäätä ja sen tuvan portailla istut sinä kädet kahvikupin ympärillä. Ja meillä on kaikkea.

Huonoina päivinä huudat minulle, koska olen idiootti, mutta et koskaan pellavapäiden kuullen, koska kasvatustieteilijät ei traumatisoi lapsia. Ja huonoina päivinä minä vihaan sinua, koska olet aina poissa kotoa ja koska olet täydellinen, et koskaan myöhässä. Ja sinä sanot raivostuttavan ihanalla murteellasi, että "vihhaa vaan, rakastat kuitenkin". Ja niin minä aina lopulta rakastan, ja me sovimme kaikki riidat ja muistelemme yhä uudestaan ja uudestaan sitä vuotta kun tutustuttiin.

Mitä oikeassa elämässä on?

Oikeassa elämässä sinä vihaat punaisia tupia. Meillä on vain kahvilan nurkkapöytä, ja kahvilan nurkkapöydässä on vain me kaksi. Siellä sinä kerrot, että vuoden päästä lähdet Syyriaan tai Afghanistaniin. Sinulla on energiaa pelastaa koko maailma ja palava halu aina mennä. Minä rakastun aina vain niihin, joiden täytyy lopulta mennä, mutta sitä en sano sinulle. Kahvilan nurkkapöydässä on vain me kaksi, poskipääni ovat hymyilystä kipeät ja kello alkaa olla tosi paljon.

Me nähdään maanantaina taas, sitä ennen halataan. Sinun kosketuksestasi minun kehooni tulee aukkoja, joissa on myöhemmin haamusärkyä.

Haamusärky on todellista kipua. Muuta ei ole. Sydänsurujakaan ei ole enää. Olen tuntenut niitä niin monta kertaa, että ne kuluivat loppuun ja jäljelle jäivät vain aukot. Vuoden päästä sinä lähdet Afghanistaniin, vuoden päästä minä rakastan jo jotakuta muuta. Aukot täyttyvät niin. Aika valuu niihin, asioita tapahtuu, ja sitä odotellessa minä kiipeän ikkunalaudalle seisomaan ja katsomaan maisemaa. Sinä rakastat kaupunkia, joka täältä näkyy. Minä laskeudun takaisin alas, menen nukkumaan, herään taas huomenna tunteja ennen herätyskelloa ajatukseen sinusta.

Kaikki toistuu ja kiertää kehää. Aukot, aika, ikkunalaudat, sinä.

Typerä sydän

typerä sydän

haihatteleva

kaupunkilainen

kevytkenkäinen

typerä sydän

ei ole koskaan kelvannut

mihinkään pitkäkestoiseen

on niitä sanontoja

rakkauksista ja busseista

mutta sydän on typerä

juoksee busseja nopeammin

vaihtaa ratikkaan

ennen kuin bussi on ehtinyt tulla

typerä sydän palvoo

odottaa vain maanantaita

tahtoo tupakkataukoja ja

kehuja ja kokouksia

kevyen taputuksen selkään

pysähdy aika

pysähdy aika

jäiseen alamäkeen johon paistaa

mäntyjen läpi harvinainen aurinko

pysähdy aika ja anna typerän sydämen

palvoa kunnes se menee ohi

tulee seuraava bussi