22

eräänä perjantaina täytin 22 vuotta
eräänä perjantaina kutsuin itseni juhliin

silmäkulmassa naururyppyjä
silmäkulmassa kaunis poika

mauttomat leoparditapetit ja
mauttoman näköinen drinkki

tunnen olevani taas 13
tunnen olevani jo 100

lavalla lauletaan: prinsessat ja astronautit
lavalla lauletaan: olen lelu

(tässä kohtaa itken)

mutta lopulta kaikki on ihan hyvin
mutta lopulta uskallan sanoa vastaan:

että minussa ei ole mitään vikaa
että ole sinä nyt hiljaa

Pullolla viinaa surut viihtyvät aloillaan

Olen rehellisempi matkapäiväkirjalleni kuin arkipäiväkirjalleni, koska mitään, mitä tuntee Berliinissä, Vantaalla, Joensuussa, ei ole totta. Ne ovat reissuja, jossa hankitaan keuhkoahtaumaa ja maksaongelmia, menetetään muisti mutta saadaan silti elämän ainoat merkitsevät muistot.

Matkapäiväkirjaan kirjoitan sanat, jotka haluaisin huutaa koko maailmalle mutta joista soveliaisuussyistä vaikenen:

vitun poikajumala, sä tapat mut

Ja käsittelen kaikkein kielletyimmät ajatukset kuuntelemalla muiden kirjoittamia ja laulamia sanoja, parempia, kauniimpia kuin osaan itse kirjoittaa:

silloilla tuulee
lämpö painuu nollaan
katsokaa tänne
nainen ei pysy jaloillaan
mullon kylmä
mul on vaikee olla
ja mä teen ihan mitä vaan

Vääristä paikoista

On: brunsseja ja hajuvesien haistelua. Uudet hienot kengät ja takki. Syksy tuoksuu kaikkialla, jopa Hakaniemen torilla silloin, kun siellä on markkinat.

Silloin juoksen sujuvasti metroasemien portaita ylös ja alas, Kalliossa taivas on kirkkaansininen ja löydän helposti yöbussin pysäkin. Silloin kaikki on hyvin, tämä on koti, tämä kaupunki ja minä kuulumme yhteen.

Sitten on: koti-ikävä.

Tämä on väärä kaupunki. Odotan, että alkaa sataa, mutta pilvet vain ovat. Kaikki kantamani muistot ovat toisaalla, kaikki mitä joskus oli on loppunut, ja nämä uudet muistot eivät asetu paikoilleen. Ne eivät juurru minuun. Muistan vain huonoja asioita, vääriä bileitä, itkuja, sen miten kerran eksyin.

On: ne toisaalla olevat muistot.

Metsikkö, johon rakennettiin maja. Kaksi pihlajaa, joiden välissä leikittiin hevostallia.
Musiikintunnilta lintsaaminen.
Se, kun ajettiin pyörällä kauppaan ostamaan kakku kilpailua varten, ja sitten syötiin se itse.

---

Nuo ajatukset unohdin kirjoittaa loppuun ja julkaista jo aiemmin.

Kaiken tuon jälkeen olen ehtinyt matkustaa pohjoisempaan, käydä anoppilassa joka oli samanlainen kuin kaikki ystävieni ja entisten heilojeni lapsuudenkodit: on kotoista, siistiä, tavallista. Ruoka tuoksuu, sisustusesineet ja huonekalut käyvät yhteen väreiltään mutta eivät tyyleiltään. Rakkaani lapsuuskuvia oli vähän, ja niitä katsomalla tahdoin osoittaa, että olen hyvä, kiinnostunut, että välitän. Pohjoisemmassa oli kaunista: jäkälää, vakavaa mäntymetsää, metso pyrähti lentoon hiljaiselta tieltä.

Olen allekirjoittanut vuokrasopimuksen, vähän vastuuttoman, ollut siitä innoissani ja kauhuissani.

Niin, onhan noita koteja Helsigin eri puolilta Keski-Suomen kautta pohjoiseen. Mutta silti, yhtenä iltana sitsipöydän ääressä minä olen kaikkein kodittomin. Oi niitä aikoja, haluan laulaa, vaikka ajattelen: nämä ovat teidän aikojanne. Minun aikani kai tulee vielä myöhemmin.

Parempii aikoja

what if the one that got away

came back?

//

Haluaisin sellaisen radikaalifeministisen kommuunin, jossa joku ajaisi hiukset pois keskellä yötä, jossa olisi aina kaapissa pullo halpaa punaviiniä. Sellainen jossa järjestettäisiin usein juhlia ja jossa lohdutettaisiin toisia vaikeina aamuina ja seinällä olisi iso kuva Frida Kahlosta. Lattialla istuttaisiin paljon, kuunneltaisiin musiikkia liian lujalla, joku polttaisi tupakkaa parvekkeella.

//

Tein kerran yhden asian kerralla loppuun, samalta istumalta. Se tuntui hyvältä, vaikka se olikin vain blogipostaus. Yleensä olen multitasking-epäonnistuja, joka yrittää kymmentä asiaa yhtä aikaa ja tekee lopulta yhden vain puoliksi. Rauhoittuminen ja keskittyminen ovat minulle vaikeita. Haluaisin ajatella olevani vähän rauhaton sielu, mutta levottomuuden romantisointi ei välttämättä ole kovin viisasta.

//

Hankin viimein kirjastokortin tänne Helsinkiin kolmen vuoden täällä asumisen jälkeen. Lainasin kolme kirjaa: Totuuskuutio, Mediahuora ja Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän. Kirjaston työntekijä oli ihana, kirjahyllyjen väleissä viipyily toi mieleen lapsuuden, kun istuttiin parhaan kaverin kanssa tuntikausia selailemassa tietokirjoja ja lähdettiin pyörällä kotiin reput täynnä kirjoja, jäätiin matkalla keinumaan koulun pihalle. Miksen tee sitä enää nykyisin?

//

Tarvitsen ystäviä. Vanhoja ystäviä ja uusia ystäviä. Liian usein on kiire ja väsyttää, jään mieluummin kotiin tai lähden tilanteista pois. Käperryn peittoon rakkaimman kanssa joka ilta, vaikka useammin pitäisi käydä kahvilla kavereiden kanssa, soittaa maratonpuheluita, sopia lounas yliopistoruokalaan. Mä uskon vahvoihin ystävyyssuhteisiin, mutta olen itse kadonnut maailmasta. Jos tätä kukaan enää lukee, niin kuulkaa: ollaan yhteyksissä. Mä en ole unohtanut teistä ketään.

//

Kandidaatiksi valmistuminen on tehty vaikeaksi.

//

Haluaisin kirjoittaa tänne useammin ihanista asioista: syksyn viileydestä, teekupeista, villasukista, hyväntuulisesta tomaattikeiton kokkaamisesta. Niitä vartenhan tää blogi perustettiin. Viimeisen vuoden ajan olen ollut yhtä sydänsurumyrskyä, eksynyt ihmisen riekale ja vähän ahdistunut stressipesäke. Mutta nyt haluaisin olla enemmän olemassa ja enemmän onnellinen. Mä hymyilin joskus enemmän, haluan löytää sen uudestaan (ja ehkä perjantaina löydänkin).

Did I build this ship to wreck?

kaikkihan on vallan mainiosti, paremmin kuin hyvin:
kandidaatintutkinto on kahden opintopisteen päässä
edes yhden kerran jokin yliopistolla onnistuu hyvin, kiitos kaunis sosiologian laitokselle
kesä tuli elokuuhun ja siksi töihin on helppo herätä
Flow-muistot ja kuningatar Florence hymyilyttävät vieläkin
flamingo nilkassa paranee päivä kerrallaan

"flamingot on pinkkejä ja ihania, ja niillä on paljon pinkkejä ihania ystäviä joiden avulla ne pärjää eikä ne koskaan syö yksin", sanoi se toveri joka saa minut tekemään hulluja asioita

ja toverit, ne ovatkin parasta mitä maailmassa on.

(sinua mietin silti liikaakin, vieläkin:
miten ihminen voi rikkoa toisesta jotain niin perustavanlaatuisesti, että kesken arkipäiväisen S-Marketin pikakassalla asioinnin, kuukausia kaiken jälkeen, happi loppuu ja tahtoo yhtäkkiä vain huutaa ja riipaista turruttavat tiistaikännit? Ja niin tekisinkin, ellei se kaksi opintopistettä sosiaalietiikasta syyllistäisi minua takaraivossa, olen kiltti tyttö, minä luen, ja jos niin tekee päivästä päivään niin lopulta kaikki unohtuu eikä mitään tarvitse käsitellä)

The One That Got Away

sinusta tuli onnellinen, kai, mutta yksi muisto vainoaa minua jokaisessa hiljaisessa hetkessä

yksi aamuyön puolelle kääntynyt ilta Berliinissä kun puhuimme tulevaisuudesta: meidän lapsista, siitä minne kaikkialle matkustaisimme

voi hyvä jumala

.

vaaleanpunainen onnellisuus
"minä rakastan sinua"
ensimmäistä kertaa hänen suustaaan

että rakkaus voi tarkoittaa
muutakin kuin

mustia öitä ja laskuhumalaa
rannetta polttavaa sytkäriä

niin, hän on vienyt pahan uneni pois

ja tätä minä haluankin:
kuunnella musiikkia ja laittaa ruokaa yhdessä
siirappia ja hattaraa
tulevaisuusunelmia

vaikka ikuisuuksia ei ole
en halua muuta.

edit. Öisin ne yhä istuvat sängyn laidalle, meidän väliimme, ne kaikki vanhat virheet, nauravat, ilkkuvat, kuiskivat. Punatukkaiset, villisielut, ne liian vanhat, liian kauniit, ne kaikki. Ja ne sanovat, että et sinä ole tämänkään arvoinen, ettei todellista ole mikään. Minä haluan uskoa, että ne ovat väärässä.

Toukokuun 30.

Lauantai:

kevytaskelisia ylioppilaita, ne kiittelee, hymyilee, ruusuja, joku itkee. Mahtipontista se on, dramaattista, ihmeellistä, suurinta, kun aurinko paistaa ja voi miten hyvä ilman tilasittekaan, onpas mukavaa, hyvää kakkua

Ja lauantai:

mummit ovat vanhenneet eikä ukki jaksa tulla edes paikalle, vanhat opettajani eivät tunne minua, lähikauppa ja polkupyörä ovat pelottavampia kuin Helsinki enää pitkään aikaan, keskustalaisuus virtaa kaikkien veressä, minä en saa henkeä, en tiedä mitä tarkoittaa kolmostie tai Ylistönmäki

Siitä on kolme? kymmenen? viisikymmentä? vuotta kun kimalteella koristellut ruusut olivat minulle ja valkoinen lakki ihan uusi, niin kauan siitä kun elämällä oli vielä jotain tarjottavaa.

Mutta olenhan minä mieluummin onneton täällä metroradan varrella kuin siellä, luulen.

Silloin kuin tiesin vielä kaikesta kaiken, yhtä en: että vielä joskus toivoisin olevani taas 18.

Tänään ei jaksaisi sängystä nousta

kuulin että olette muuttamassa pois sieltä missä suutelin sinua ensi kertaa
muistatko
muistatko
aikuisen naisen ja kun oltiin vielä ystäviä
(oltiinko koskaan?)

kaikki se on mennyttä
hän on ykkönen ja ihanin

mutta olen kiintynyt tähän kaipaukseen

olen asunnossa yksin, juon puoli litraa kahvia
poltan luhtiparvekkeella ja
suren ja pelkään

sunnuntain jälkeen ehkä olen taas ihminen

Takatalvi

Harmaa takatalvi iskee Mannerheimintiellä

suojatietä ylittäessä salpautuu hetkeksi henki:

muistan valintoja joita olen tehnyt ja niiden

seuraukset joita en ole vielä ymmärtänyt täysin

Kevään valo paljastaa minusta kaiken, sen,

miten en ole jaksanut pitää yhteyttä kehenkään

tai miten pölyinen oli tyhjentyvä huone

kun huonekalut kannettiin muuttoautoon

miten kandi ei ole edennyt kappalettakaan

ei ole töitä tai suunnitelmaa

Olen kai vähän väsynyt, kaiken hyvän ja kimaltavan
(yksisarvisten, feministitoverien, vaalihulluuden)

alta paljastuu totuus:

en ole mitään, ja hän huomannee sen pian.

Kaiken olen elämässä saanut mutta itseluottamusta en,

(no en kai, kun ei ole syytäkään)

Yhteenvetona: kaikki on liian suurta ja ihmeellistä minulle.

Hän

Hän nauraa
(hymykuoppa)
hömötiainen

töyhtöhyyppä

harjalintu

Me olemme nyt virallisesti me,

vaikka tiedän että linnut tulevat

ja menevät ja että emme osaa omistaa

mutta yhteisymmärrys on:

en

halua

menettää

Life was way too much

(Kahvini on mustaa ja vahvaa, minulla on iso collegepaita ja kirjoitan kandia, taustalla soi Belle & Sebastian ja hetkeksi minulle tulee sellainen olo, että olen nuori nainen amerikkalaisesta elokuvasta: sellainen jonka hiukset ja elämä on vähän sekaisin ja jolla ei ole hajuakaan mitä se on tekemässä. Sellainen kuin Holidayssa tai Bridget Jonesissa, vähän hassu ja kömpelö ja epävarma. Ja sitten tapahtuu Jotain ja se voimaantuu ja päättää olla Oman Elämänsä Valtiatar.

Voi Luoja, miten toivonkaan, että olisin hahmo elokuvasta, että joku käsikirjoittaisi sen käänteen, jonka jälkeen laadullinen sisällönanalyysi ja tulevaisuudensuunnitelmat olisivatkin helppoja.)

Prinsessoi

On olemassa vain Yksi Nainen
Äänessään sumua, tupakkaa ja Turkua
Tatuointeja monta
(selkäranka pohje kyynärvarsi,
 minä olen nähnyt)

Kaikki kokeilevat hänen hiuksiaan
koska niitä sanotaan
maailman pehmeimmiksi
(niin,
tiedän)

Ja aina kun hän puhuu, minulla on
paha paha paha olla
koska vaikka käännyn oikein ja väärin päin
ylösalaisin ja nurin

ja vaikka hän käskee nuoria naisia
olemaan juuri tällaisia

minä en halua olla
olemassa tai oma itseni

koska en tule olemaan hän

---

Nousen sängyltä vaikka ei huvita, teen lähtöä kokoukseen vaikka ei huvita,
luukutan musiikkia jotta jaksaisin vielä hetken tänään,
laitan varmaan mekon ja huulipunaa.
Jotta olisin sellainen, jotta olisin kuin hän ja he. 

Rakas minä

Vähän ennen vuodenvaihdetta inspiroiduin yhdestä ihmisestä ja kirjoitin itselleni kirjeen avattavaksi sitten vuoden päästä. Siinä lukee mm. seuraavia asioita:

Ajattele itse

Juo skumppaa

Pussaile

Kehu ja kannusta itseä ja muita

Älä pelkää pimeää

Huuda

Älä laihduta

Ole sellainen pj kuin haluaisit olla

Ole hurjan ja äärimmäisen itsenäinen

Älä laitostu vaan seikkaile

Kuuntele uutta musiikkia

Uudenvuoden lupauksiin suhtaudutaan kamalan nihkeästi. Ei ne koskaan pidä, tammikuun jälkeen palaat samaan vanhaan ja niin edelleen. Mutta entä jos ei halua luvata mitään typerää, kuten herkkulakkoa tai tipatonta tai kuntosalilla käyntiä? Entä jos en lupaa alkaa täydelliseksi, vaan lupaan rakastaa enemmän omaa epätäydellisyyttäni? Jos lupaan, että sanon useammin kyllä ja teen useammin tyhmiäkin asioita,? Lupaan, että opettelen elämää niin kuin kaikkina vuosina tähänkin asti?

Vuosi 2015, en tälläkään kertaa uskalla toivoa suuria, mutta tätä toivon: ole vauhdikas, radikaalin feministinen ja voimaannuttava, uusien asioiden ja vaalivoiton vuosi, lempeyden ja itsenäisen ajattelun vuosi.