Perjantai. Iltapäivä. Opiskelut on laitettu pakettiin tämän viikon osalta ja tarkoituksena on kirjoittaa rästiin jääneet NaNoWriMo-sanat, joita on kaksi ja puoli tonnia. Mies on viikonlopun Kuopiossa ja minä ikävissäni.
Ystävä soittaa. Tule teelle, on tylsää, ostan pullaa. Ystävä on inttileski. Minä menen.
Syntyy jännittävä ajatus: jään yökylään. Ostamme pizzaa ja jäätelöä. Katsomme Sinkkuelämän uusintoja ja muistelemme nuoruutemme valvottuja öitä. Minulle pedataan sänky muhkuraiselle sohvalle. Se tuntuu hölmöltä: oma pehmeä jousisänkyni on kymmenen minuutin kävelymatkan päässä. Jään silti. Nukahdamme puoliltaöin.
Herään aamulla kahdeksalta. En raaski herättää ystävää, joten kiipeän fleece-huopaan kääriytyneenä istuma-ammeeseen ja luen kaikki vessan hyllyyn kerätyt Cosmopolitanit. Ystävä herää puoli kymmeneltä. Aamuteetä minulle, aamukahvia hänelle.
Kummallisia hetkiä. Joistakin asioista olen tullut luopuneeksi aikuistumisen myötä. Kuinka hienoa huomata, ettei niitä asioita oikeastaan kaipaakaan - että yökyläily oli elämän parasta aikaa lukioikäisenä, mutta nykyinen pitkien keskustelujen käyminen teen ääressä päiväsaikaan ei tunnu siltä, että mitään olisi menetetty. Vuodet tuovat vain lisää, eivätkä muuttuneet olemisen tavat poista yhteyttä. Sellaista kai ystävyyden kuuluukin olla.
Tänään näen toisen ystävän. Rästisanat kuroutuvat kasaan hitaasti mutta varmasti.
