Kesä meni näin

Tällainen on kuukauden loma:

On hyvää. Pyöräilen Ruissaloon, näen kauan sitten lopettaneen lempibändini soittavan ja otan lävistyksen nenään. Olen Berliinissä, näen dinosauruksien luita ja paljon erilaisia kiviä, uskallan juoda shotteja baarikierroksella ja puhua tuntemattomille. Osallistun polttareihin, ja niiden jälkeen olen enemmän elossa kuin pitkään aikaan. Pyöräilen kaupunkipyörällä mäkeä alas kirjastolta kotiin ennen kuin ukkosmyrsky alkaa, ja kaikki on pienen hetken ihan täydellistä.

Ja on pahaa. Yritän tulla kotiin maailman ihanimmista mutta salaiseen pettymykseen päättyneistä häistä, eksyn bussilla omassa kotikaupungissani ja kun lopulta kompuroin korkokengissä kotiin, istun suihkussa polttavan veden alla ja itken.

Ja sitten on kaikkein tärkeintä, kipeää ja ihanaa. On  se yksi, päivänsäde kultasiipi, joka pyyhkii tylsimmät hetket pois. Se tulee ovelle ja vie meren äärelle, saarille, kahville, jäätelölle, aurinkoon, lampaita katsomaan. Notkuu kanssani päivät, ja illalla, kun paha olo ottaa vallan, se tulee tänne. Istuu sängylle, nojaa lintukuvioiseen tyynyyn ja puhuu kunnes nauran taas. Se ei koskaan jää, koska tämä ei ole sellaista, mutta tiedän, että se tulee uudestaan. Se lupaa, että välittää. Ja sen takia minä kestän loman loppumisen, hämärään toimistoon palaamisen. Me molemmat tiedetään, että joskus toista ihmistä saa tarvita.

Minä tiedän täsmälleen, mikä minun ongelmani on. Koskaan ei riitä se, että on tässä. Koskaan ei riitä se, mitä oikeassa elämässä on.

Mielikuvissani punaisen tuvan pihalla, siinä perunamaan reunalla juoksee kaksi pellavapäätä ja sen tuvan portailla istut sinä kädet kahvikupin ympärillä. Ja meillä on kaikkea.

Huonoina päivinä huudat minulle, koska olen idiootti, mutta et koskaan pellavapäiden kuullen, koska kasvatustieteilijät ei traumatisoi lapsia. Ja huonoina päivinä minä vihaan sinua, koska olet aina poissa kotoa ja koska olet täydellinen, et koskaan myöhässä. Ja sinä sanot raivostuttavan ihanalla murteellasi, että "vihhaa vaan, rakastat kuitenkin". Ja niin minä aina lopulta rakastan, ja me sovimme kaikki riidat ja muistelemme yhä uudestaan ja uudestaan sitä vuotta kun tutustuttiin.

Mitä oikeassa elämässä on?

Oikeassa elämässä sinä vihaat punaisia tupia. Meillä on vain kahvilan nurkkapöytä, ja kahvilan nurkkapöydässä on vain me kaksi. Siellä sinä kerrot, että vuoden päästä lähdet Syyriaan tai Afghanistaniin. Sinulla on energiaa pelastaa koko maailma ja palava halu aina mennä. Minä rakastun aina vain niihin, joiden täytyy lopulta mennä, mutta sitä en sano sinulle. Kahvilan nurkkapöydässä on vain me kaksi, poskipääni ovat hymyilystä kipeät ja kello alkaa olla tosi paljon.

Me nähdään maanantaina taas, sitä ennen halataan. Sinun kosketuksestasi minun kehooni tulee aukkoja, joissa on myöhemmin haamusärkyä.

Haamusärky on todellista kipua. Muuta ei ole. Sydänsurujakaan ei ole enää. Olen tuntenut niitä niin monta kertaa, että ne kuluivat loppuun ja jäljelle jäivät vain aukot. Vuoden päästä sinä lähdet Afghanistaniin, vuoden päästä minä rakastan jo jotakuta muuta. Aukot täyttyvät niin. Aika valuu niihin, asioita tapahtuu, ja sitä odotellessa minä kiipeän ikkunalaudalle seisomaan ja katsomaan maisemaa. Sinä rakastat kaupunkia, joka täältä näkyy. Minä laskeudun takaisin alas, menen nukkumaan, herään taas huomenna tunteja ennen herätyskelloa ajatukseen sinusta.

Kaikki toistuu ja kiertää kehää. Aukot, aika, ikkunalaudat, sinä.

Typerä sydän

typerä sydän

haihatteleva

kaupunkilainen

kevytkenkäinen

typerä sydän

ei ole koskaan kelvannut

mihinkään pitkäkestoiseen

on niitä sanontoja

rakkauksista ja busseista

mutta sydän on typerä

juoksee busseja nopeammin

vaihtaa ratikkaan

ennen kuin bussi on ehtinyt tulla

typerä sydän palvoo

odottaa vain maanantaita

tahtoo tupakkataukoja ja

kehuja ja kokouksia

kevyen taputuksen selkään

pysähdy aika

pysähdy aika

jäiseen alamäkeen johon paistaa

mäntyjen läpi harvinainen aurinko

pysähdy aika ja anna typerän sydämen

palvoa kunnes se menee ohi

tulee seuraava bussi

Hei Ilana

Hei Ilana,
kirjoitan sinulle kirjeen jota et toivottavasti koskaan näe

(vaikka sinä rakastat runoja ja kirjoitat itsekin)

Silloin kun sinun kylkiluusi painavat omiani vasten
ja puhumme myssypingviineistä

ja tuskastumme maailmanpolitiikasta

ja lopulta upotat sormesi hiusteni sekaan

minut lävistää vuosien takaiset haaveet Helsingistä

kaupungista joka on asuessani lakastunut

Sinä olet mukulakiveä, Pauligin paahtimon tuoksua

raitiovaunukiskojen kolinaa
Merihaan betonisia kerrostaloja

jotka kohoavat sadanteen kerrokseen asti

Sinun kauttasi näen kaiken: yli Tervasaaren ja Katajanokan

ja loputtomat hämyiset illat Neljännellä linjalla
Kaikki kaupungin katukyltit

sillat ja satamat

Hei Ilana,

kun poltat tupakkaa vihreän oven edessä

ja kerrot kirjoista joita sinulla on hyllyssä

kaksi kappaletta kutakin

tässä kaupungissa on kaikki vuodenajat yhtä aikaa

metro kulkee kaikkiin ilmansuuntiin

jossain kaukana kasvaa Keskuspuisto

kuulen sen tänne asti

Kesäihastukset ja ohimenevät trendit

Kaikki kai meni pilalle jo vähän aiemmin

mutta en ole koskaan
osannut lopettaa ajoissa,

joten yhtä sitkeästi
kuin Pokémonien perässä juostaan
juoksen kiinni

kesäkuuta ja ruskeasilmäistä naista
Kirkkonummen junaa joka meni jo

Kaikki kai meni pilalle jo vähän aiemmin,

mutta yritän vielä napata
yhden karanneen vuodenajan

joten otan kesän etumatkaa kiinni

kävelemällä rantaan kahdesti päivässä

kun paikallaan ollessa kaikki menee pilalle

Pokémonit tehtiin meille:

ihmisille jotka eivät osaa muuta kuin

mennä eteenpäin

rannoille, puistoihin

etsiä jotain joka on aina askeleen edellä:

Gyarados ja kesäromanssit

Kompastuttaa

toimimme

vastoin kaikkia sosiaalisia normeja
niin kuin vain voi tehdä
jumalaansa vastaan kääntynyt
entinen Jehovan tytär

ruskeasilmäinen sellainen

joka voi pelata syntibingoa

jonka kanssa odotetaan
että ovet sulkeutuvat
muiden takana

sellaisen kanssa
menisin maalle
kolmannen kehän
toiselle puolelle
sinne missä piilotellaan
siskoilta ja veljiltä

kesäkuun aikana
opin uuden kielen:
kuka kompastutti kenet

torneja ja varjoja ja
harmageddon

(sitä ei koskaan tule)

Nyt soi

bruno mars - when i was your man
maija vilkkumaa - se ei olekaan niin
maija vilkkumaa - bonnie & clyde

pyhimys - kaikkea pahaa

haloo helsinki! - ihmisen kuvat
haloo helsinki! - köpis 2012

passenger - let her go

chisu - sabotage
maroon 5 - payphone

olavi uusivirta - ave maria!
katy perry - the one that got away

pariisin kevät - odotus
herra ylppö ja ihmiset - hylättyjen valtakunta

sometimes when i miss you, i put those records on

Me ei olla satuolentoja

Tuijotin tyhjyyteen, kun minuun iski oivallus:
emme ole koskaan yksin.
Meidän vierellämme istuu aina eräs toinen:
se ihminen, joka haluaisimme olla
Minä olen viimein tutustunut omaani

Se nousee ennen minua aamulla,
keittää kahvin eikä soijamaito juoksetu
Sen varjo on kapeampi kuin minun
koska sen aamupalassa on siemeniä

Ja se osaa kaiken
tietää miten kulmakarvat laitetaan
niin etteivät sukulaiset hauku
ja miten netti laitetaan toimimaan

Se on seuranani juhlissa
mutta se ei ehdi puhua minulle
koska sen ympärillä parveillaan
Sen juhlavaatteet on mustaa, luomet kultaa
Se nauraa kun ottaa shotin
eikä sen kurkkua polta

Se on luonnontieteilijä:
ymmärtää orgaanista kemiaa ja miten
ilmastonmuutos toimii ja se
laittaa korkeat korot mennessään puhumaan
ympäristöpolitiikasta
Jään kotiin odottamaan että se palaa

Se ei koskaan astunut ulos
kumpulalaisesta opiskelija-asunnosta
Berliinin kevään jälkeen,
Se ei kadu mitään
Sen elämässä vuodenajat vaihtuvat edelleen
eikä mikään tunne ole kuoliossa

Minä yritän ystävystyä sen kanssa,
vaikka joka päivä otamme yhteen,
huudamme itkemme halveksumme
Toisinaan haaveilemme
yhteisestä tulevaisuudesta
minä ja ihanneihminen

22

eräänä perjantaina täytin 22 vuotta
eräänä perjantaina kutsuin itseni juhliin

silmäkulmassa naururyppyjä
silmäkulmassa kaunis poika

mauttomat leoparditapetit ja
mauttoman näköinen drinkki

tunnen olevani taas 13
tunnen olevani jo 100

lavalla lauletaan: prinsessat ja astronautit
lavalla lauletaan: olen lelu

(tässä kohtaa itken)

mutta lopulta kaikki on ihan hyvin
mutta lopulta uskallan sanoa vastaan:

että minussa ei ole mitään vikaa
että ole sinä nyt hiljaa

Pullolla viinaa surut viihtyvät aloillaan

Olen rehellisempi matkapäiväkirjalleni kuin arkipäiväkirjalleni, koska mitään, mitä tuntee Berliinissä, Vantaalla, Joensuussa, ei ole totta. Ne ovat reissuja, jossa hankitaan keuhkoahtaumaa ja maksaongelmia, menetetään muisti mutta saadaan silti elämän ainoat merkitsevät muistot.

Matkapäiväkirjaan kirjoitan sanat, jotka haluaisin huutaa koko maailmalle mutta joista soveliaisuussyistä vaikenen:

vitun poikajumala, sä tapat mut

Ja käsittelen kaikkein kielletyimmät ajatukset kuuntelemalla muiden kirjoittamia ja laulamia sanoja, parempia, kauniimpia kuin osaan itse kirjoittaa:

silloilla tuulee
lämpö painuu nollaan
katsokaa tänne
nainen ei pysy jaloillaan
mullon kylmä
mul on vaikee olla
ja mä teen ihan mitä vaan

Vääristä paikoista

On: brunsseja ja hajuvesien haistelua. Uudet hienot kengät ja takki. Syksy tuoksuu kaikkialla, jopa Hakaniemen torilla silloin, kun siellä on markkinat.

Silloin juoksen sujuvasti metroasemien portaita ylös ja alas, Kalliossa taivas on kirkkaansininen ja löydän helposti yöbussin pysäkin. Silloin kaikki on hyvin, tämä on koti, tämä kaupunki ja minä kuulumme yhteen.

Sitten on: koti-ikävä.

Tämä on väärä kaupunki. Odotan, että alkaa sataa, mutta pilvet vain ovat. Kaikki kantamani muistot ovat toisaalla, kaikki mitä joskus oli on loppunut, ja nämä uudet muistot eivät asetu paikoilleen. Ne eivät juurru minuun. Muistan vain huonoja asioita, vääriä bileitä, itkuja, sen miten kerran eksyin.

On: ne toisaalla olevat muistot.

Metsikkö, johon rakennettiin maja. Kaksi pihlajaa, joiden välissä leikittiin hevostallia.
Musiikintunnilta lintsaaminen.
Se, kun ajettiin pyörällä kauppaan ostamaan kakku kilpailua varten, ja sitten syötiin se itse.

---

Nuo ajatukset unohdin kirjoittaa loppuun ja julkaista jo aiemmin.

Kaiken tuon jälkeen olen ehtinyt matkustaa pohjoisempaan, käydä anoppilassa joka oli samanlainen kuin kaikki ystävieni ja entisten heilojeni lapsuudenkodit: on kotoista, siistiä, tavallista. Ruoka tuoksuu, sisustusesineet ja huonekalut käyvät yhteen väreiltään mutta eivät tyyleiltään. Rakkaani lapsuuskuvia oli vähän, ja niitä katsomalla tahdoin osoittaa, että olen hyvä, kiinnostunut, että välitän. Pohjoisemmassa oli kaunista: jäkälää, vakavaa mäntymetsää, metso pyrähti lentoon hiljaiselta tieltä.

Olen allekirjoittanut vuokrasopimuksen, vähän vastuuttoman, ollut siitä innoissani ja kauhuissani.

Niin, onhan noita koteja Helsigin eri puolilta Keski-Suomen kautta pohjoiseen. Mutta silti, yhtenä iltana sitsipöydän ääressä minä olen kaikkein kodittomin. Oi niitä aikoja, haluan laulaa, vaikka ajattelen: nämä ovat teidän aikojanne. Minun aikani kai tulee vielä myöhemmin.

Parempii aikoja

what if the one that got away

came back?

//

Haluaisin sellaisen radikaalifeministisen kommuunin, jossa joku ajaisi hiukset pois keskellä yötä, jossa olisi aina kaapissa pullo halpaa punaviiniä. Sellainen jossa järjestettäisiin usein juhlia ja jossa lohdutettaisiin toisia vaikeina aamuina ja seinällä olisi iso kuva Frida Kahlosta. Lattialla istuttaisiin paljon, kuunneltaisiin musiikkia liian lujalla, joku polttaisi tupakkaa parvekkeella.

//

Tein kerran yhden asian kerralla loppuun, samalta istumalta. Se tuntui hyvältä, vaikka se olikin vain blogipostaus. Yleensä olen multitasking-epäonnistuja, joka yrittää kymmentä asiaa yhtä aikaa ja tekee lopulta yhden vain puoliksi. Rauhoittuminen ja keskittyminen ovat minulle vaikeita. Haluaisin ajatella olevani vähän rauhaton sielu, mutta levottomuuden romantisointi ei välttämättä ole kovin viisasta.

//

Hankin viimein kirjastokortin tänne Helsinkiin kolmen vuoden täällä asumisen jälkeen. Lainasin kolme kirjaa: Totuuskuutio, Mediahuora ja Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän. Kirjaston työntekijä oli ihana, kirjahyllyjen väleissä viipyily toi mieleen lapsuuden, kun istuttiin parhaan kaverin kanssa tuntikausia selailemassa tietokirjoja ja lähdettiin pyörällä kotiin reput täynnä kirjoja, jäätiin matkalla keinumaan koulun pihalle. Miksen tee sitä enää nykyisin?

//

Tarvitsen ystäviä. Vanhoja ystäviä ja uusia ystäviä. Liian usein on kiire ja väsyttää, jään mieluummin kotiin tai lähden tilanteista pois. Käperryn peittoon rakkaimman kanssa joka ilta, vaikka useammin pitäisi käydä kahvilla kavereiden kanssa, soittaa maratonpuheluita, sopia lounas yliopistoruokalaan. Mä uskon vahvoihin ystävyyssuhteisiin, mutta olen itse kadonnut maailmasta. Jos tätä kukaan enää lukee, niin kuulkaa: ollaan yhteyksissä. Mä en ole unohtanut teistä ketään.

//

Kandidaatiksi valmistuminen on tehty vaikeaksi.

//

Haluaisin kirjoittaa tänne useammin ihanista asioista: syksyn viileydestä, teekupeista, villasukista, hyväntuulisesta tomaattikeiton kokkaamisesta. Niitä vartenhan tää blogi perustettiin. Viimeisen vuoden ajan olen ollut yhtä sydänsurumyrskyä, eksynyt ihmisen riekale ja vähän ahdistunut stressipesäke. Mutta nyt haluaisin olla enemmän olemassa ja enemmän onnellinen. Mä hymyilin joskus enemmän, haluan löytää sen uudestaan (ja ehkä perjantaina löydänkin).

Did I build this ship to wreck?

kaikkihan on vallan mainiosti, paremmin kuin hyvin:
kandidaatintutkinto on kahden opintopisteen päässä
edes yhden kerran jokin yliopistolla onnistuu hyvin, kiitos kaunis sosiologian laitokselle
kesä tuli elokuuhun ja siksi töihin on helppo herätä
Flow-muistot ja kuningatar Florence hymyilyttävät vieläkin
flamingo nilkassa paranee päivä kerrallaan

"flamingot on pinkkejä ja ihania, ja niillä on paljon pinkkejä ihania ystäviä joiden avulla ne pärjää eikä ne koskaan syö yksin", sanoi se toveri joka saa minut tekemään hulluja asioita

ja toverit, ne ovatkin parasta mitä maailmassa on.

(sinua mietin silti liikaakin, vieläkin:
miten ihminen voi rikkoa toisesta jotain niin perustavanlaatuisesti, että kesken arkipäiväisen S-Marketin pikakassalla asioinnin, kuukausia kaiken jälkeen, happi loppuu ja tahtoo yhtäkkiä vain huutaa ja riipaista turruttavat tiistaikännit? Ja niin tekisinkin, ellei se kaksi opintopistettä sosiaalietiikasta syyllistäisi minua takaraivossa, olen kiltti tyttö, minä luen, ja jos niin tekee päivästä päivään niin lopulta kaikki unohtuu eikä mitään tarvitse käsitellä)

The One That Got Away

sinusta tuli onnellinen, kai, mutta yksi muisto vainoaa minua jokaisessa hiljaisessa hetkessä

yksi aamuyön puolelle kääntynyt ilta Berliinissä kun puhuimme tulevaisuudesta: meidän lapsista, siitä minne kaikkialle matkustaisimme

voi hyvä jumala

.

vaaleanpunainen onnellisuus
"minä rakastan sinua"
ensimmäistä kertaa hänen suustaaan

että rakkaus voi tarkoittaa
muutakin kuin

mustia öitä ja laskuhumalaa
rannetta polttavaa sytkäriä

niin, hän on vienyt pahan uneni pois

ja tätä minä haluankin:
kuunnella musiikkia ja laittaa ruokaa yhdessä
siirappia ja hattaraa
tulevaisuusunelmia

vaikka ikuisuuksia ei ole
en halua muuta.

edit. Öisin ne yhä istuvat sängyn laidalle, meidän väliimme, ne kaikki vanhat virheet, nauravat, ilkkuvat, kuiskivat. Punatukkaiset, villisielut, ne liian vanhat, liian kauniit, ne kaikki. Ja ne sanovat, että et sinä ole tämänkään arvoinen, ettei todellista ole mikään. Minä haluan uskoa, että ne ovat väärässä.

Toukokuun 30.

Lauantai:

kevytaskelisia ylioppilaita, ne kiittelee, hymyilee, ruusuja, joku itkee. Mahtipontista se on, dramaattista, ihmeellistä, suurinta, kun aurinko paistaa ja voi miten hyvä ilman tilasittekaan, onpas mukavaa, hyvää kakkua

Ja lauantai:

mummit ovat vanhenneet eikä ukki jaksa tulla edes paikalle, vanhat opettajani eivät tunne minua, lähikauppa ja polkupyörä ovat pelottavampia kuin Helsinki enää pitkään aikaan, keskustalaisuus virtaa kaikkien veressä, minä en saa henkeä, en tiedä mitä tarkoittaa kolmostie tai Ylistönmäki

Siitä on kolme? kymmenen? viisikymmentä? vuotta kun kimalteella koristellut ruusut olivat minulle ja valkoinen lakki ihan uusi, niin kauan siitä kun elämällä oli vielä jotain tarjottavaa.

Mutta olenhan minä mieluummin onneton täällä metroradan varrella kuin siellä, luulen.

Silloin kuin tiesin vielä kaikesta kaiken, yhtä en: että vielä joskus toivoisin olevani taas 18.

Tänään ei jaksaisi sängystä nousta

kuulin että olette muuttamassa pois sieltä missä suutelin sinua ensi kertaa
muistatko
muistatko
aikuisen naisen ja kun oltiin vielä ystäviä
(oltiinko koskaan?)

kaikki se on mennyttä
hän on ykkönen ja ihanin

mutta olen kiintynyt tähän kaipaukseen

olen asunnossa yksin, juon puoli litraa kahvia
poltan luhtiparvekkeella ja
suren ja pelkään

sunnuntain jälkeen ehkä olen taas ihminen

Takatalvi

Harmaa takatalvi iskee Mannerheimintiellä

suojatietä ylittäessä salpautuu hetkeksi henki:

muistan valintoja joita olen tehnyt ja niiden

seuraukset joita en ole vielä ymmärtänyt täysin

Kevään valo paljastaa minusta kaiken, sen,

miten en ole jaksanut pitää yhteyttä kehenkään

tai miten pölyinen oli tyhjentyvä huone

kun huonekalut kannettiin muuttoautoon

miten kandi ei ole edennyt kappalettakaan

ei ole töitä tai suunnitelmaa

Olen kai vähän väsynyt, kaiken hyvän ja kimaltavan
(yksisarvisten, feministitoverien, vaalihulluuden)

alta paljastuu totuus:

en ole mitään, ja hän huomannee sen pian.

Kaiken olen elämässä saanut mutta itseluottamusta en,

(no en kai, kun ei ole syytäkään)

Yhteenvetona: kaikki on liian suurta ja ihmeellistä minulle.

Hän

Hän nauraa
(hymykuoppa)
hömötiainen

töyhtöhyyppä

harjalintu

Me olemme nyt virallisesti me,

vaikka tiedän että linnut tulevat

ja menevät ja että emme osaa omistaa

mutta yhteisymmärrys on:

en

halua

menettää

Life was way too much

(Kahvini on mustaa ja vahvaa, minulla on iso collegepaita ja kirjoitan kandia, taustalla soi Belle & Sebastian ja hetkeksi minulle tulee sellainen olo, että olen nuori nainen amerikkalaisesta elokuvasta: sellainen jonka hiukset ja elämä on vähän sekaisin ja jolla ei ole hajuakaan mitä se on tekemässä. Sellainen kuin Holidayssa tai Bridget Jonesissa, vähän hassu ja kömpelö ja epävarma. Ja sitten tapahtuu Jotain ja se voimaantuu ja päättää olla Oman Elämänsä Valtiatar.

Voi Luoja, miten toivonkaan, että olisin hahmo elokuvasta, että joku käsikirjoittaisi sen käänteen, jonka jälkeen laadullinen sisällönanalyysi ja tulevaisuudensuunnitelmat olisivatkin helppoja.)